Siskokset kuin perroset

Moro vaan taas, niinku ne sanoo tampereella vai turussako se oli, en muista kun en ole käynyt kummassakaan, paitsi että lähempänä tamperetta, mutta en kuitenkaan ihan siellä asti. Sunnuntai valkeni tai kellastui auringonpaisteeseen ja me päästiin lenkille, mikä on aika kivaa. Iskä ajoi meidät johonkin ihme paikkaan, jossa en aikaisemmin ollut käynyt, kunnes mulle valkeni tai kellastui että mikä oli homman nimi. Perillä mua odotti iloinen yllätys, nimittäin mun äippä, siis perroäippä, eli Nelli ja sitten mun sisko Friidu odotti mua parkkiksella.

Tässä me ollaan, mä laitoin noi siniset valjaat päälle, että mut erottais Friidusta

Mun mielestä äiti tuoksui tosi hyvälle ja ajattelin että sillä on varmaan joku uus hajuvesi, kun se oli tosi mielenkiintoinen mun mielestä. Noi höpisi jotain että sillä oli ollut juoksut pari viikkoa sitten, mutta en kyllä oikein ymmärrä, kun mä ainakin juoksen joka päivä, ota noista nartuista nyt sitten selvää. Juoksut tahi ei, niin Friidulla ainakin oli pomput, kun se hyppi kuin kenguru, vaikka en tiedä miten kenguru hyppii, mutta niin kuulemma sanotaan. Mä en meinannut saada sitä kiinni ollenkaan. Päivä oli aika kiva, kun kaks tuntia sain mennä vapaana ja sen jälkeen mentiin vielä katsomaan muoria ja äijää, jotka oli palanneet Kiinasta, joka on kuulemma tosi kaukana, onkohan se kauempana kuin Tampere? Ainakin ne puhuu yhtä oudosti siellä.

Kerrankin Friidu pysähtyi että mä saatoin käydä myös moikkaamassa

Mä en tiedä miks, mutta jotain samaa meissä on

Tässä me viipotetaan koko sakki

Kolmen kopla

Ciao! Viikonloppuna mulla kävi kovasti tuuria. Ensinnäkin perjantaina mun (tai iskän, en oo ihan varma) yksi kaveri oli meillä kylässä ja se ainakin osaksi tykkäs musta, ainakin se rapsutti mua. Ihmiskaverit on ihan hyviä, silloin kun ei oo koira tai perrokavereita. Mun mielestä mun kaverit ovatkin parhausjärjestyksessä: iskä, äiskä, ruskea karvapallo, ja sit ne muut, en muista kun niitä on niin paljon varmaan.

Lauantaina tilanne muuttui oleellisesti, kun mentiin mökille. En osannut olleenkaan aavistaa, että kavereita on tulossa! Kas, sieltähän sitten saapuivatkin vanhat koirakaverini Liina ja Samu. Oli vähän vaikeeta rauhottua, kun olis ollut niin kiva leikkiä vaikka koko yö! No, ainakin Liina sai olla enemmän rauhassa, kun me painittiin Samun kanssa. Se on muuten aika sitkeä kokoisekseen ja kasvanut aika paljon viime painikerrasta. En ole varma painiiko se enää samassa sarjassakaan, pitäisi varmaan punnita uudestaan mä luulen.

Samu on pieni, mutta pippurinen, ja paljon karvaisempi kuin minä,
vaikka mäkin olen aika karvainen, silloin kun mulla on karvoja,
mutta nyt ne on ajettu pois paitsi häntätupsu, jonka äiskä halusi väkisin jättää.

Mä näytin niille kaikkia kivoja mestoja, mitä meidän mökin ympäristössä nyt on.

Tää on äijän hiekkakasa, ja sit kuvassa on toi Liinakin.

Ei se meinannut uskoa, että mä oon tän kukkulan kuningas.

Laatutakuu

Olipas outo juttu, jouduin nimittäin parkkihalliin ja vielä hemmetin kauas kotoa, en edes tiennyt minne me mentiin kun lähdettiin ihan väärään suuntaan mökiltä, en ole sinne suuntaan ikinä aiemmin lähtenytkään.

Olishan se pitänyt arvata että näyttelyynhän me oltiin menossa, ja Tuulokseen vieläpä, en kyllä ymmärrä mistä se nimi tulee, kun ei siellä niin kovaa tuullut, varsinkaan siellä parkkihallissa. Siellä hallissa oli kova meno päällä, varmaan tuhat koiraa ja vain muutama iso pylväs, jonka saattoi merkitä! Ajattelin jättää ne muita varten ja merkkasin vain ulkona, mutta kaikki ei olleet niin fiksuja, kun yksi walesinspringerspanieli merkkasi emäntänsä, ikään kuin sitä ei olisi jo muutenkin tiedetty, että se on sen emäntä, ihme porukkaa.

Kannatti selkeästi lähteä vähän tuonne kauemmas sivistyksestä, kun siellä oli vain kymmenen perroa, joka ei sinällään ollut kivaa, koska mä tykkään paljon perroista, mutta siis kun uroksia ei montaa ollut niin musta tuli luokkavoittaja, ERInomainen ja vieläpä sertifikaatinarvoinenkin. Vihdoinkin joku tajusi, että kuinka hieno mä oikeasti olen, virolaiset on fiksua sakkia! Tuomari oli siis virolainen ja tykkäsi musta niin paljon, että antoi mulle jopa varasertifikaatinkin. Olikohan siltä ne oikeat loppu, kun en saanut oikeaa..

Että kai mä nyt sitten olen sertifioitua perroa, vaikka varasertifikaatti vain olikin. En kyllä ymmärrä miksi nuo ruusukkeet on tuon värisiä, kun musta tai valkoinen pukis mua paremmin, täytyykin ehdottaa seuraavan kerran.

No sertifikaatti tai ei, jouduin parturoitavaksi heti samana iltana. Tällä kertaa en hörpännyt edes trimmerinpesunestettä, niin iskäkin oli kai tyytyväinen.