tiistai 16. heinäkuuta 2013

Matkakertomus Haltille 106 km ja 4 yötä

Minulle kävi hieman huonosti, kuten jo aiemmista voi lukea. En saanutkaan viettää lomaani rauhassa mökillä uiden ja mellastaen, vaan minut otettiin mukaan vaellusreissuun Kilpisjärvelle, Haltille.


Joskus sitä ihmettelee, että miten nuo voivat olla niin hulluja ja vielä minut vedettiin tähänkin mukaan. Lähtiessä omat ruuat oli pakattuna tuohon kuvassa näkyvään tyhmään ruffwearin koirarinkkaan. Siitä en pitänyt, enkä pidä nytkään! Isi sentään lupautui kantamaan meidän majoituksen, sen punaisen teltan. Matka alkoi keskiviikkona 10.7. Kilpisjärveltä kohti Kuonjarjokea, Saarijärven kautta. Jo hyvin alussa kävi selväksi, että minun pitäisi kulkea koko matka kytkettynä. Ne monen monituiset linnut kiinnostivat  älykästä perroluonnettani hieman liikaa ja siksi päätinkin tutkia niitä hieman lähemmin. Tästäkin seurasi tykkäämättömyyttä, mutta tällä kertaa asialla olivat sekä iskä, äiskä että ne linnut, en kyllä ymmärrä. Reput lentelivät, kun minä poika loikin kiveltä toiselle ja yritin tehdä tuttavuutta esimerkiksi yhden hupaisan otuksen kanssa. Mä luulen että se oli intiaani, kun sillä oli punainen naama ja ehkä jalat vai eikö inkkareilla ollutkin silleen?

Punajalkaviklo, Tunturillisen lintututkimukseni pääkohde!


Poroja oli paljon. Myöskään niitä en saanut jahdata, se oli epäreilua,
koska näin myös koiria jotka saivat niitä jahdata. 

Duolljehuhputin ylityksen jälkeen saavuin ensimmäiseen majapaikkaani. Siellä oli paaaaljoon kavereita! Ainakin yksi meteorologi-kasviharrastaja, arkeologi, putkimies ja kaksi hassua naista. Tuuli tuiversi niin, että jopa perrolla nousi karvat pystyyn ja päätimmekin majoittua sisään ensimmäisenä yönä. Ne naiset jotka ei ollut kauheen kokoneita laittoi vähän liikaa lämpöä, oli vähän kuuma!
Siellä mä kuulin myös tosi mielenkiintoisia juttuja mm. kivikaudella eläneistä ihmisistä. Ne oli kyllä tosi hölmöjä, kun niillä ei ollut perroja. 

Kämppä oli jopa likaisempi kuin minä ja iskä yhteensä :)
Aamutuimaan tai siis puoli yhdeltätoista, me jatkettiin Meekonjärven kautta Pihtsukselle telttailemaan. Matkaan meni aika kauan, kun me oltiin vaan niin väsyneitä. Mä aloin vähän vihata tota reppua ja yritin päästä siitä eroon! (Mami on vähän hiilenä, kun se jo rispaantui... mutta enhän mä nyt sille mitään voi!) On ne saamelaiset kyllä hölmöä kansaa, kun eivät edes järveä osaa kirjoittaa oikein. Mä autan nyt kaikkia saamelaisia: se kirjoitetaan j-ä-v-r-i ei javri.



Tässä mä hajoitan mun tyhmää ruffwearin koirarinkkaa!
Välillä ne yritti mua piristää ruualla, mutta en tykännyt, söin kuitenkin!
Joskus illanhämärrässä me sitten lopulta saavuttiin sinne Pihtsukselle. Siinä oli ihan muutama kivi loikittu ennen sitä ja yksi ylityskin tehty. Siellä ei yhtään päässyt uimaan, joka oli tosi tylsää! Mökillä olis saanut uida koko tuon reissunkin ajan. Kun me sitten rojahdettiin kaikki telttaan nukkumaan, niin kyllä me pitkään nukuttiinkin. Äiti ei tiennyt haisiko iskä enemmän kuin minä, mutta minä kyllä tiesin :)

Huh hellettä! No ei ollut! Aamulla näytti että sitä saattaisi vähän sataakin, joten minut yllätettiin iloisesti -> hurtan sadetakki päälle, kuin lapselle ikään! MURR!! Ja ei muuta kuin tassua tassun eteen ja välillä kengänkin eteen (mami ei tykännyt) ja Haltia kohti.

LUNTA! Ja keppi keskellä lunta!! P.S. Oon varmaan
supersankari, kun osaan lentää ja mulla on viitta.

Tää oli reissun parasta juttua, kun löysin lunta ihan vaan siitä niin.
Lopulta oli vain muutama tassunaskel ennen huippua! Siinä me mennään vaikka iskä ja mami, ne oli niin hitaita. Ei ne tajua, että kun mennään niin sitten mennään.


Uh, en mä jaksa poseerata!
Huipulta mä jo päivitinkin kuvan itsestäni, joten sitä en nyt sitten tänne laita. Kun oltiin siellä maailmanlaidalla käyty toisinsanoen kiivetty se kivikasa ylös niin sitten tultiin alas (Ei mitään järkeä!!). Ensin kävellään 53 km yhteen suuntaan ja sitten sama takaisin, ihan hölmöä. Bonuksena tosin oli että paluumatkalla oli paljon hajuja kun joku koira oli käynyt merkkaamassa jokaisen kiven ja reittitolpan. Ihme, etten mä nähnyt sitä...

Vaikka mä yritin kylpeä joissakin niistä puroista, niin aina ne veti mua pois.
Ja loppujen lopuksi jouduin kuitenkin suihkuun, ei pieni perrovaeltaja ymmärrä :(

Siinä se nyt on! Maailman epäreiluin asia. Toi otus sai jahdata
poroja niin paljon kuin sielu sieti ja olla vapaana sillä välin, kun
sen isännät oli jossain kalassa eli ryypiskelemässä (iskä kerto).

Kivikasan kipuamisen jälkeen mentiin ottamaan lepiä aurinkoisessa säässä järven rantaan. Tämä oli sitä lomailua, josta oli puhe! Mutta annas olla, sitten yksi musta koiranretale - sellainen, joka sai olla vapaana - meinas tulla mun auringonottopaikalle. Kävin ajamassa sen pois, koska en tykännyt. Tykkäämiset sikseen, mutta se sai olla vapaana ja ulvoi ja haukkui minkä kerkesi. Iskä sanoi että merimiehen muija ja poromiehen koira ne yhdessä rannalla ruikkii. Päätin ruikkia sen kunniaksi rannalle.

Kolmantena aamuna me lähdettiin takaisin sivistyksen suuntaan. Siinä oli niitä siltoja ja mä jouduin rinkkavartioon, kun iskä kuvas. Mami ei tullut siltoja, niin jouduttiin me sitäkin välillä odottamaan. Vettä vähän satoi, mutta ei se sitten kuitenkaan kunnolla satanut... takki oli kuitenkin kaivettu esiin...

Silta ja mie.

Kyllä mua hävetti niissä kamoissa.

Se päivä oli pitkä, joten ulkoruokintaa tuli taas ja sitten mä näytin vähän surkeallekin. 
Onneksi toi rinkkaotettiin pois ruokailun ajaksi, sain rauhassa nautiskella aterian.

Emmä nyt ehkä lähde enää uudestaan vaeltamaan.
Viimeinen yö nukuttiin samassa paikassa kuin ensimmäinen. Tällä kertaa meitä ei muita siellä kämpässä ollut. Ne muut meni telttoihin, mutta iskää ei huvittanut pystytellä sitä enää, joten me nukuttiin sisällä ja aamullakin oli tarkoitus lähteä aikaisin liikenteeseen....

Uni maittoi, ai että!
 Joku sitten päätti sotkea suunnitelmat! Aamulla kun heräsin, niin tiesin; NYT ON JOULU! lumi oli tullut ja minä poika odotin lahjoja. Ei mitään, ei joulua eikä mitään, mutta sentään lunta. Oli se niin siistii päästä leikkimään siinä lumessa :) Minulta katosi korvat ja älli.

Uh, lunta!
Saarijärveä kohti kun laskeuduttiin siltä kilometristä, niin lumi alkoi sulaa. Aurinkokin taas tuli takaisin ja oli niin makiaa. Ei se reissu niin kauhea ollutkaan vaikka en minä nyt sinne enää lähdekään. Aika velikultia.

 - Pieni vaeltajapoika
Hei hei Halti ja Käsivarren erämaa!





Ei kommentteja:

Lähetä kommentti